The Road Not Taken

Luin kuluneella viikolla Marco Casagranden (taiteilijanimellä Luca Moconesi) kirjoittaman, hänen omiin kokemuksiinsa perustuvan kirjan Mostarin tien liftarit — suomalainen palkkasoturi Bosnian sodassa. Teoksen todenperäisyyttä ja henkeä ja sen mahdollisesti kuvaamia sotarikoksia voisi niitäkin vatvoa yhden blogikirjoituksen verran, mutta eniten minua siinä kiehtoo yksi muu asia: miehen motiivi lähteä lyijymagneetiksi Bosniaan.

Kirjassa Casagrande kuvailee lähtönsä syyksi lähinnä arkkitehtiopiskelijan elämän tylsyyden kotimaassa. Lisäksi hänellä oli melko vahva rakkaussuhde kurinalaisuuteen ja särmään sotilaalliseen käytökseen, ja ymmärrettävästi tuollainen rakkaus voi saada aika hyvin täyttymyksen palkkasotilaana. (Hänellä oli tuolloin myös kroatialainen tyttöystävä, mutta tämä ei ilmeisesti vaikuttanut asiaan muuten kuin ehkä sen osalta, minne päin maailmaa mies päätyi aseen jatkeeksi.)

On myönnettävä, että uskon ymmärtäväni miestä aika hyvin. Kun elämä on aina ollut ainakin tärkeissä asioissa helppoa ja turvallista ja aikuisiässä tai sen kynnyksellä alkavat ns. pakolliset palikat olla kunnialla kasassa, alkaa maailma ehkä näyttää harmaasävyiseltä ja tylsältä. Ja jos työ tuntuu samassa jyrsijäpyörässä polkemiselta päivästä toiseen eikä vaikuta muuttavan maailmaa paremmaksi paikaksi, alkaa ehkä etsiä jotain merkitystä olemassaololleen muualta. Perheestäkin sellaisen varmasti moni itselleen löytää, mutta aina ei moisen yksikön perustaminen kiinnosta tai onnistu.

Toisaalta on aika erikoista, että tylsyyden iskiessäkään ihminen etsii jännitystä nimenomaan väkivaltaisesta ympäristöstä. Toki riskien ottaminen saattaa herätellä ja saada sykkeen nousemaan, kun muuten ei mikään tunnu miltään, mutta saman tunteen voisi kuvitella löytyvän vaikka extreme-urheilun avulla. Ehkä sellainenkaan ei kuitenkaan kaikkia houkuta. (Minkä ymmärrän myös; ihme hippejä ovat kaikki liitoskeittarit yms. ja mieluummin sitä ehkä ottaa kuulan päähänsä kuin sellaisiin samaistuu.)

Voi myös miettiä, onko ihmisellä ylipäätään kaikki kromosomit kohdallaan, jos ei pysty tuntemaan mitään — ainakaan muuta kuin v*tutusta — ilman välitöntä hengenvaaraa. Tietysti luotien viuhuessa kohti tulee mietittyä elämän prioriteetteja uusiksi ja esimerkiksi väärän väriset kengännauhat tai pieleen mennyt manikyyri eivät enää hirveästi harmita, ja tällainen asioiden laittaminen perspektiiviin on varmasti hyvä asia. Moinen kasvoille läpsivä herättely tuntuu jotenkin houkuttelevalta ja oman pystyyn kuolleen arjen vaihtoehdoksi olen juuri tästä syystä miettinyt joskus esimerkiksi rauhanturvaajaksi hakeutumista. Enpä vaan ole saanut aikaiseksi minnekään lähteä, eikä asiaa tässä iässä tarvitse enää miettiäkään. Enkä kyllä tiedä, kokisiko sinihattuna sen kummempaa herätystä kuin samaan kohteen painelevana reppumatkalaisena.

Ajatusten ehkä ihan terveellisen kalibroinnin lisäksi on hankala keksiä syitä sille, miksi merkitystä elämälle pitää hakea isoimman mahdollisen riskin kautta. Itse puuhasteluhan olisi aika kuvottavaa touhua, kun olisi tosi kyseessä. (Leikkiessä siinä on kieltämättä oma viehätyksensä, mutta silloin kyse onkin ihan toisesta asiasta.)

Kaipa kyse on jonkin asian todistelusta itselleen ja/tai muille. Mutta mikä se asia on ja miksi ylipäätään kenellekään pitää todistaa mitään? En tiedä. Ehkä kyse on rajojen kokeilusta ja ihminen saa vahvistusta itsetunnolleen, jos pystyy todistetusti toimimaan äärimmäisen paineen alla. Tai ehkä riittävän kovissa paikoissa olleena ihminen kuvittelisi olevansa muille vähemmän näkymätön kuin muuten arjessa on.

Kaikki ihmiset eivät varmasti ajattele näin. Mieleen tulee, että tällainen ajattelutapa voisi olla lähinnä sosiaalisille erakoille tai muille outolinnuille ominaista. Jos näin on, se herättää kysymyksen, haluaisiko näin ajatteleva ihminen kyseisen polun valinnalla kalastella muiden huomiota ja hyväksyntää vai erakoitua entistä enemmän erilleen muista.

Molempia lopputuloksia olisi varmaan tarjolla.