1. lokakuuta 2012

The Road Not Taken

Luin kuluneella viikolla Marco Casagranden (taiteilijanimellä Luca Moconesi) kirjoittaman, hänen omiin kokemuksiinsa perustuvan kirjan Mostarin tien liftarit — suomalainen palkkasoturi Bosnian sodassa. Teoksen todenperäisyyttä ja henkeä ja sen mahdollisesti kuvaamia sotarikoksia voisi niitäkin vatvoa yhden blogikirjoituksen verran, mutta eniten minua siinä kiehtoo yksi muu asia: miehen motiivi lähteä lyijymagneetiksi Bosniaan.

Kirjassa Casagrande kuvailee lähtönsä syyksi lähinnä arkkitehtiopiskelijan elämän tylsyyden kotimaassa. Lisäksi hänellä oli melko vahva rakkaussuhde kurinalaisuuteen ja särmään sotilaalliseen käytökseen, ja ymmärrettävästi tuollainen rakkaus voi saada aika hyvin täyttymyksen palkkasotilaana. (Hänellä oli tuolloin myös kroatialainen tyttöystävä, mutta tämä ei ilmeisesti vaikuttanut asiaan muuten kuin ehkä sen osalta, minne päin maailmaa mies päätyi aseen jatkeeksi.)

On myönnettävä, että uskon ymmärtäväni miestä aika hyvin. Kun elämä on aina ollut ainakin tärkeissä asioissa helppoa ja turvallista ja aikuisiässä tai sen kynnyksellä alkavat ns. pakolliset palikat olla kunnialla kasassa, alkaa maailma ehkä näyttää harmaasävyiseltä ja tylsältä. Ja jos työ tuntuu samassa jyrsijäpyörässä polkemiselta päivästä toiseen eikä vaikuta muuttavan maailmaa paremmaksi paikaksi, alkaa ehkä etsiä jotain merkitystä olemassaololleen muualta. Perheestäkin sellaisen varmasti moni itselleen löytää, mutta aina ei moisen yksikön perustaminen kiinnosta tai onnistu.

Toisaalta on aika erikoista, että tylsyyden iskiessäkään ihminen etsii jännitystä nimenomaan väkivaltaisesta ympäristöstä. Toki riskien ottaminen saattaa herätellä ja saada sykkeen nousemaan, kun muuten ei mikään tunnu miltään, mutta saman tunteen voisi kuvitella löytyvän vaikka extreme-urheilun avulla. Ehkä sellainenkaan ei kuitenkaan kaikkia houkuta. (Minkä ymmärrän myös; ihme hippejä ovat kaikki liitoskeittarit yms. ja mieluummin sitä ehkä ottaa kuulan päähänsä kuin sellaisiin samaistuu.)

Voi myös miettiä, onko ihmisellä ylipäätään kaikki kromosomit kohdallaan, jos ei pysty tuntemaan mitään — ainakaan muuta kuin v*tutusta — ilman välitöntä hengenvaaraa. Tietysti luotien viuhuessa kohti tulee mietittyä elämän prioriteetteja uusiksi ja esimerkiksi väärän väriset kengännauhat tai pieleen mennyt manikyyri eivät enää hirveästi harmita, ja tällainen asioiden laittaminen perspektiiviin on varmasti hyvä asia. Moinen kasvoille läpsivä herättely tuntuu jotenkin houkuttelevalta ja oman pystyyn kuolleen arjen vaihtoehdoksi olen juuri tästä syystä miettinyt joskus esimerkiksi rauhanturvaajaksi hakeutumista. Enpä vaan ole saanut aikaiseksi minnekään lähteä, eikä asiaa tässä iässä tarvitse enää miettiäkään. Enkä kyllä tiedä, kokisiko sinihattuna sen kummempaa herätystä kuin samaan kohteen painelevana reppumatkalaisena.

Ajatusten ehkä ihan terveellisen kalibroinnin lisäksi on hankala keksiä syitä sille, miksi merkitystä elämälle pitää hakea isoimman mahdollisen riskin kautta. Itse puuhasteluhan olisi aika kuvottavaa touhua, kun olisi tosi kyseessä. (Leikkiessä siinä on kieltämättä oma viehätyksensä, mutta silloin kyse onkin ihan toisesta asiasta.)

Kaipa kyse on jonkin asian todistelusta itselleen ja/tai muille. Mutta mikä se asia on ja miksi ylipäätään kenellekään pitää todistaa mitään? En tiedä. Ehkä kyse on rajojen kokeilusta ja ihminen saa vahvistusta itsetunnolleen, jos pystyy todistetusti toimimaan äärimmäisen paineen alla. Tai ehkä riittävän kovissa paikoissa olleena ihminen kuvittelisi olevansa muille vähemmän näkymätön kuin muuten arjessa on.

Kaikki ihmiset eivät varmasti ajattele näin. Mieleen tulee, että tällainen ajattelutapa voisi olla lähinnä sosiaalisille erakoille tai muille outolinnuille ominaista. Jos näin on, se herättää kysymyksen, haluaisiko näin ajatteleva ihminen kyseisen polun valinnalla kalastella muiden huomiota ja hyväksyntää vai erakoitua entistä enemmän erilleen muista.

Molempia lopputuloksia olisi varmaan tarjolla.

2 kommenttia:

  1. Tylsyys ja turvallisuus ovat ihan aliarvostettuja juttuja. Itse asiassa aikamoisia "first world problemseja" niillä, joiden täytyy lähteä ammuttavaksi jonnekin, kun elämä on niin tylsää... Aika moni siellä sota-alueilla ihan vakkariin asuva varmaan mielellään vaihtaisi osia sen länsimaisen pitkästyneen arjen sankarin kanssa, jota ei enää hotsita pelata pleikkaria, niin lähtee sotimaan ihan oikeasti.

    Juu ei, minä olen oikein tyytyväinen elämääni niin kauan, kun kukaan ei uhkaa aseella tai jotain muuta kamalaa.

    VastaaPoista
  2. Tuossa mainitsemassani "kalibrointimielessä" kyllä ymmärrän sen, että käy katsomassa jotain kurjempaa menoa, jotta normielämän tylsyys ja turvallisuus alkaisi taas näyttää hienolta asialta. Mutta siihen ei kyllä minusta omaa hengenvaaraa tarvita vaan esim. kerjäävien katulapsien tuijottelu ihan sivustakin voi jo avata silmiä.

    Mutta ehkä sotaan päätyvillä on sitten jostain syystä myös itsetuhovaihde päällä (vaikka kirjassaan Casagrande tekee aika selväksi, että sellaista ei palkkasoturijoukossa todellakaan katseltaisi hyvällä). Tai ehkä mukana on jotain kansallisromanttisia aatoksia — mikä tosin on vähän erikoinen ajatus, jos ihminen lähtee vieraille maille sotimaan.

    Pohdin jopa jossain vaiheessa, voisiko motiivi olla samanlainen kunnian tms. tavoittelu kuin esim. kouluampujilla. Mutta toisaalta miellän pelkästään univormupukuisia kohteita ampuvat ihmiset kuitenkin aika eri tasolle kuin häiriintyneet häviäjät, jotka lähtevät ammuskelemaan puolustuskyvyttömiä teinejä.

    Luin nyt uudestaan Turun Sanomien vuoden 2001 jutun Casagrandesta ja siinä mies itse asiassa puhuu aika paljonkin siitä, mitä mieltä on lähdöstään jälkikäteen. (Tosin sittemmin hän on puhunut aiheesta kai myös hyvin eri tavalla muualla.)

    VastaaPoista