Karma Chameleon

Minulla on ollut sekä töissä että yksityiselämässäni varsin selkeä ja yksinkertainen periaate: haluan pystyä olemaan ylpeä itsestäni ja tekemisistäni. Täydellisyyttä ei tässäkään asiassa voine ikinä saavuttaa, mutta voi sitä kuitenkin tavoitella.

Työelämässä tämä asenne on tuottanut jossain määrin hedelmää. Hetkittäin pohdiskelen kyllä työni mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä, mutta jonkinlaista menestymistä ja kiitostakin olen osakseni saanut. Voisin siis väittää, että ammattiylpeydestä kiinni pitäminen on tuottanut onnistumisia.

Yksityiselämässä samainen asenne alkaa puolestaan osoittautua aivan Saatanan huonoksi ideaksi. Mistään katastrofista en toki puhuisi — vaikka jokseenkin draamaan taipuvainen olenkin — mutta hiljalleen olen taipunut sellaiseen päätelmään, että niin sanottuun kunnollisuuteen tai jopa jalouteen pyrkiminen on kohdallani aika pahasti ristiriidassa onnellisuuteni kanssa.

Oma vikanihan tämä ei missään nimessä ole, eikä valitettavasti kenenkään muunkaan, joten ongelmasta ei selvitä hirttämällä syyllinen aamunkoitteessa. Minä syytän tästä (jälleen kerran) koko maailmaa. Olisiko muka liikaa vaadittu, että se toimisi niin kuin Jane Austenin romaaneissa?

Olisi melko omahyväistä väittää todella käyttäytyvänsä kuin herra Darcy tai eversti Brandon, mutta vaikka siihen pystyisikin, uskoisin tien nousevan pystyyn aika nopeasti. Vaikka Austenin kirjoissa nämä herrat implisiittisesti tai jopa eksplisiittisesti juurrutetaan aika tukevasti ns. hyvien puolelle, olen myös useasti kuullut, että tuollaiset hahmot ovat lopulta varsin tylsiä. Eikä tylsyys kovinkaan usein ole ihmisten toivelistalla korkealla, kun he etsivät seuraa (hetkellistä tai pysyvämpää).

Tämä liittynee aika suoraan vain kaveriksi leimautumiseen, josta olen uskoakseni nillittänyt tarpeeksi jo aiemmin. Mutta nyt minua riipii ja samanaikaisesti kiehtoo lähinnä takertumiseni joihinkin toimintatapoihin, joiden epäilen pidättelevän minua etäällä onnellisuudesta. Sillä jos vaikka tipahdankin käytökseni perusteella tukevasti naisten kaverilaatikkoon, miksi en sitten muuta käytöstäni (omalla vintilläni toistuvasta uhoamisesta huolimatta), jos asian kuvittelen tiedostavani?

Voisin aina väittää, että käytös puskee läpi tikapuuhermostostani enkä yksinkertaisesti voi sille mitään, mutta siihen en kyllä tunnusta uskovani. Ehkä kuvittelen saavani jaloutta tihkuvalla Mr. Darcy -imagolla lopulta enemmän positiivista palautetta kuin mitä saisin parisuhdetaidoillani? Tai ehkä alitajuisesti olen niin laitostunut ja kiintynyt näennäiseen itsenäisyyteeni, että sisäisen muutosvastarinnan musertamana tavoittelen mieluummin ystävyyttä ja arvostusta kuin syvempiä kontakteja? Tai kenties olen kyynistynyt ja jossain syvällä sisimmässäni naisia vihaava luolamies, jota eivät mokomat heitukat kiinnosta?

On myös hyvin mahdollista, että kuvittelemallani kunnollisuudella ja luontaisen herttaisella ritarillisuudellani ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä. Ehkä käytän sitä vain tekosyynä peittääkseni pelkuruuttani tehdä asioille mitään. Tai ehkä moisella imagolla niittäisikin menestystä, mutta olen sellaisen saavuttamisesta kauempana kuin kuvittelen ja minua pidetäänkin yläluokan kyldyreilleissä piireissä vain pöytälamppuun rinnastuvana taviksena.

Elämä on yhtä mysteeriä.

A Dirty Mind Is a Terrible Thing to Waste

Olen joskus pohtinut, mitä toivoisin, jos hieroisin tinnerikanisterin kylkeä ja esille sattuisi putkahtamaan yhden toivomuksen täyttävä henki tai keijukainen tai ilkeä kuningatar tai mikä ammattikunta nyt ikinä niitä toivomuksia myöntääkään. Ymmärtääkseni henkiolentojen käsikirja käskee moisia otuksia iskemään lujaa ja alas, jos onnekas toivomuksen esittäjä näsäviisastelee pyytämällä esimerkiksi loputtomasti uusia toivomuksia, joten jätän sellaiset väännökset sikseen jo telineissä.

Vaikka materialistinen ja itsekäs sika olenkin, kuningas Midas kokeili jo toivetta mammonakategoriasta eikä tulos jäänyt aikakirjoihin varsinaisesti huikeana onnistumisena. Uskoakseni toivomusten toivelistalla näkymättömyys on myös hyvin korkealla, minkä voin kyllä ymmärtää — kukapa nyt ei haluaisi päästä livahtamaan ilmaiseksi vaikkapa leffateatteriin, puhumattakaan pistäytymisestä pankin holvissa tai taloyhtiön vastakkaisen sukupuolen lenkkisaunavuorolla. Kyvystä voi tosin aiheutua ikäviä ongelmiakin, vaikka sitä voisi hallita mielensä mukaan. (Katsokaa vaikka X-Filesin jakso Je Souhaite.) Enkä tiedä, olisivatko moiset edut lopulta edes tavoittelemisen arvoisia ainakaan pitkällä aikavälillä.

Noita enemmän minua kiehtoisi kyky lukea toisten ihmisten ajatuksia, mikä sekin on varmaan aika suosittu toive, kun ihmiset tällaista skenaariota silmät ymmyrkäisinä pohtivat pimeinä iltoina. En kyllä haluaisi tietää ihmisten kaikkia mielenliikkeitä, ja moinen tutkailu tuntuisi lipsuvan aika reippaasti epäeettisyydenkin puolelle. (Mikä hiertää minua huomattavasti enemmän tässä yhteydessä kuin jo mainituissa näkymättömyyden väärinkäyttötavoissa, mikä on mielenkiintoinen huomio itsetutkiskeluni kannalta.) Minua houkuttelisi hiukan rajatumpi teletappipatia. Kaipaisin jotain tapa saada selville, mitä muut — lähinnä minulle tuntemattomat — ihmiset ajattelevat minusta.

Tämä kuulostaa toki kovin suomalaiselta ja erittäin epäterveelliseltäkin ajatukselta sikäli, että muiden mielipiteillähän pitäisi oikeastaan nakata vesistöissä elelevää siivekästä ja elää tasan oman tahtonsa mukaan. Mutta käyttötapaukseni olisi itse asiassa varsin tarkasti rajattu; olisi häkellyttävän hienoa pystyä tietämään, kuinka kiinnostunut vastakkaisen sukupuolen edustaja (siis minun tapauksessani, kukin toki ajatelkoon tätä omien mieltymystensä mukaan) on minusta potentiaalisena lähemmän tuttavuuden kohteena.

Vaikka minulla todennäköisesti onkin jo sosiaalisesti uusavuttoman sääliön leima tukevasti otsassani, uskallan väittää moisen arvioinnin olevan oikeasti aika hankalaa muillekin. Jos kadulla vastaan kävelevä viehättävä neitonen vaikka vaikuttaisi hymyilevän minulle, on mahdollisia syitähän useita:

1. Kyseinen prinsessa on minuun aivan lääpällään
2. Hän miettii edellisiltana kuulemaansa hauskaa vitsiä irstaiden miesten kuohinnasta (joko minuun liittyen tai liittymättä)
3. Olen huvittava ilmestys puolikas bratwursti taas hampaiden rakoon jääneenä
4. Tilapäinen tai pysyvä mielenhäiriö (mikä saattaa esiintyä yksin tai yhdessä kohdan 1 kanssa)
5. Joku muu, mikä? Käytä painokirjaimia. Yliviivaa tarpeeton. Tarkista vastauksesi ennen lähettämistä.

Toki asian voisi ehkä selvittää suoraan kysymälläkin, mutta ilman pätevän tiedustelupalvelun apua moinen tuntuu uskaliaammalta kuin kymmenen viikon haravajärjestelmä lotossa. Juuri siksi olisi mukava tietää etukäteen, mieltääkö henkilö minut jokseenkin ihmiseksi vai vihaako hän minua ja kaikkea edustamaani ihan suoralta kädeltä.

En tiedä, onko tämä yleisempi ongelma vai teenkö vain itse asioista näin vaikeita. Mutta suoraan sanoen ihmettelen kovasti, miten ihmiskunta on pystynyt etenemään evoluutiossa yhtä tai kahta sukupolvea pitemmälle ilman näinkin merkittävää kykyä.

(Kuvassa käytetty materiaalia Open Clip Art Librarysta.)

The Road Not Taken

Luin kuluneella viikolla Marco Casagranden (taiteilijanimellä Luca Moconesi) kirjoittaman, hänen omiin kokemuksiinsa perustuvan kirjan Mostarin tien liftarit — suomalainen palkkasoturi Bosnian sodassa. Teoksen todenperäisyyttä ja henkeä ja sen mahdollisesti kuvaamia sotarikoksia voisi niitäkin vatvoa yhden blogikirjoituksen verran, mutta eniten minua siinä kiehtoo yksi muu asia: miehen motiivi lähteä lyijymagneetiksi Bosniaan.

Kirjassa Casagrande kuvailee lähtönsä syyksi lähinnä arkkitehtiopiskelijan elämän tylsyyden kotimaassa. Lisäksi hänellä oli melko vahva rakkaussuhde kurinalaisuuteen ja särmään sotilaalliseen käytökseen, ja ymmärrettävästi tuollainen rakkaus voi saada aika hyvin täyttymyksen palkkasotilaana. (Hänellä oli tuolloin myös kroatialainen tyttöystävä, mutta tämä ei ilmeisesti vaikuttanut asiaan muuten kuin ehkä sen osalta, minne päin maailmaa mies päätyi aseen jatkeeksi.)

On myönnettävä, että uskon ymmärtäväni miestä aika hyvin. Kun elämä on aina ollut ainakin tärkeissä asioissa helppoa ja turvallista ja aikuisiässä tai sen kynnyksellä alkavat ns. pakolliset palikat olla kunnialla kasassa, alkaa maailma ehkä näyttää harmaasävyiseltä ja tylsältä. Ja jos työ tuntuu samassa jyrsijäpyörässä polkemiselta päivästä toiseen eikä vaikuta muuttavan maailmaa paremmaksi paikaksi, alkaa ehkä etsiä jotain merkitystä olemassaololleen muualta. Perheestäkin sellaisen varmasti moni itselleen löytää, mutta aina ei moisen yksikön perustaminen kiinnosta tai onnistu.

Toisaalta on aika erikoista, että tylsyyden iskiessäkään ihminen etsii jännitystä nimenomaan väkivaltaisesta ympäristöstä. Toki riskien ottaminen saattaa herätellä ja saada sykkeen nousemaan, kun muuten ei mikään tunnu miltään, mutta saman tunteen voisi kuvitella löytyvän vaikka extreme-urheilun avulla. Ehkä sellainenkaan ei kuitenkaan kaikkia houkuta. (Minkä ymmärrän myös; ihme hippejä ovat kaikki liitoskeittarit yms. ja mieluummin sitä ehkä ottaa kuulan päähänsä kuin sellaisiin samaistuu.)

Voi myös miettiä, onko ihmisellä ylipäätään kaikki kromosomit kohdallaan, jos ei pysty tuntemaan mitään — ainakaan muuta kuin v*tutusta — ilman välitöntä hengenvaaraa. Tietysti luotien viuhuessa kohti tulee mietittyä elämän prioriteetteja uusiksi ja esimerkiksi väärän väriset kengännauhat tai pieleen mennyt manikyyri eivät enää hirveästi harmita, ja tällainen asioiden laittaminen perspektiiviin on varmasti hyvä asia. Moinen kasvoille läpsivä herättely tuntuu jotenkin houkuttelevalta ja oman pystyyn kuolleen arjen vaihtoehdoksi olen juuri tästä syystä miettinyt joskus esimerkiksi rauhanturvaajaksi hakeutumista. Enpä vaan ole saanut aikaiseksi minnekään lähteä, eikä asiaa tässä iässä tarvitse enää miettiäkään. Enkä kyllä tiedä, kokisiko sinihattuna sen kummempaa herätystä kuin samaan kohteen painelevana reppumatkalaisena.

Ajatusten ehkä ihan terveellisen kalibroinnin lisäksi on hankala keksiä syitä sille, miksi merkitystä elämälle pitää hakea isoimman mahdollisen riskin kautta. Itse puuhasteluhan olisi aika kuvottavaa touhua, kun olisi tosi kyseessä. (Leikkiessä siinä on kieltämättä oma viehätyksensä, mutta silloin kyse onkin ihan toisesta asiasta.)

Kaipa kyse on jonkin asian todistelusta itselleen ja/tai muille. Mutta mikä se asia on ja miksi ylipäätään kenellekään pitää todistaa mitään? En tiedä. Ehkä kyse on rajojen kokeilusta ja ihminen saa vahvistusta itsetunnolleen, jos pystyy todistetusti toimimaan äärimmäisen paineen alla. Tai ehkä riittävän kovissa paikoissa olleena ihminen kuvittelisi olevansa muille vähemmän näkymätön kuin muuten arjessa on.

Kaikki ihmiset eivät varmasti ajattele näin. Mieleen tulee, että tällainen ajattelutapa voisi olla lähinnä sosiaalisille erakoille tai muille outolinnuille ominaista. Jos näin on, se herättää kysymyksen, haluaisiko näin ajatteleva ihminen kyseisen polun valinnalla kalastella muiden huomiota ja hyväksyntää vai erakoitua entistä enemmän erilleen muista.

Molempia lopputuloksia olisi varmaan tarjolla.

Changing Lanes

Alun perin suunnittelin kirjoittavani tällä kertaa ihmisten jokseenkin oudosta ja jopa avoimen vihamielisestä suhtautumisesta toisiinsa esimerkiksi sukupuolen perusteella. Tähän innoitti muun muassa eräässä seuraamassani blogissa toistuvasti käyty keskustelu, mutta aihe käsiteltiinkin siellä sittemmin jo melko tyhjentävästi. Runsaslukuisissa kommenteissa keskustelu kuitenkin kääntyi — monen muun asian ohella — myös toiseen mieltäni viime(kin) aikoina askarruttaneeseen asiaan: siihen, miten ihminen on itse vastuussa omasta tyytyväisyydestään ja onnellisuudestaan.

Asioiden todellinen tolahan vaikuttaa teoriassa ihan itsestään selvältä, sillä kukas se kissan vitsan nuorena vääntää, ellei kissa itse? Mutta kokemuksen kimeällä rintaäänellä voin sanoa, että on se asian sisäistäminen vain Pirun hankalaa.

Paljon mieluumminhan sitä uskoisi, että työ on tylsää ja palkka huono vain rötväävien työkavereiden tai edes kieron pomon takia. Iltojen viettäminen töllöä tuijotellen vain mielikuvitusmarsu kainalossa puolestaan johtuu pelkästään naisten nirsoudesta, nirppanokkaisesta omahyväisyydestä ja muusta ylenpalttisesta julmuudesta. Kitkeränsuloista katkeruutta voi tuntea siitäkin, kuinka nykyään olisi suosittu ja kaikkien ihailema ja koko kansan rakastama kirjailijanäyttelijämuusikko, ellei jo peruskoulun alkutaipaleella luokkaa ylempänä ollut Kerttu-Ilmari olisi joka välitunnilla tullut kiskomaan kalsareita kainaloihin.

Jos nyt kuitenkin alkaa jotenkin uskoa siihen, että avaimet parempaan elämään ovat omissa räpylöissä, niin mitä lukkoja niillä pitäisi ruveta aukomaan ja miten päästä vauhtiin? Kysymys lienee siitä, mitä näkee peiliin katsoessaan ja mitä siellä haluaisi nähdä. Motivaatiota asioiden jonkinlaiseen parantamiseen löytyy varmaan sitä enemmän, mitä enemmän kokee asioiden olevan pielessä. Toisaalta tämä saa miettimään, missä vaiheessa tuollainen motivoiva tyytymättömyys menee överiksi ja heilahtaa hulppeasti passivoivan toivottomuuden ja itsesäälin puolelle — vaikka sellaiset toki allekirjoittaneelle ovatkin tyystin vieraita. Jos sitä peilikuvaansa katsoessa tekee heti mieli heittää vasara ja saha kaivoon kirveen seuraksi, ei varmaan kovin kummoista muutosta (ainakaan parempaan) kannata odottaa.

Uskoisin myös, että ison ja pysyvän parannuksen aikaansaamiseksi pitänee muutos ottaa vakavasti ja sille omistautua ihan kunnolla. Ehkä pienestä pintaremontistakin on hyötyä, mutta kyllähän kunnon saneerauksessa pitää pari seinää kaataa mennessään. Toisaalta jos keskittyy kokonaisvaltaisesti ja kellon ympäri vain siihen muutoksen tekemiseen, saattanee koko elämä heilahtaa suorittamisen puolelle, mikä ei taas yleensä ole ihan se haettu lopputulos.

Kaikista oleellisinta lienee sitä tavoitetilaa miettiessä pysähtyä pohtimaan, mitä haluaa ja etenkin miksi. Vaikka kuinka tekisi muutoksen ihan omin voimin, ei sillä ehkä ole väliä, jos tavoitetila on saada muilta ihmisiltä mahdollisimman paljon ihailua ja huomiota. Kun ihailijat tai heidän ihanteensa muuttuvat, saattaa se vaivalla hankittu maallinen glooria kadota kuin tuhka munista tuuleen. Tuolloin oman onnen häviämisestä voi päätyä jälleen (virheellisesti) syyttämään muita.

Ehkä onnellisuutensa suhteen kannattaisi siis olla mahdollisimman — tai täysin — omavarainen ja muista riippumaton. Teoriassa tuo kuulostaa jopa melkoisen hienolta, mutta käytännössä se tarkoittaisi ehkä vapaaehtoista psyko- tai sosiopatiaa.

Ei ole helppoa elämä eikä etenkään sen muuttaminen.


Päivitys: Näemmä tästäkin aiheesta ehdittiin kirjoittaa viisaita sanoja ennen tätä. (En niinkään välitä tuosta nörttiterminologiasta, mutta yhdyn täysin kirjoituksen punaiseen lankaan.)

Danse Macabre

Joskus tavallisen kausiflunssan tai nuhan kourissa tulee tuskailtua tukalaa oloaan ja pohdittua, että nyt viimeistään tällä kerralla kyse on aivan varmasti pitkälle edenneestä malariasyfiliksestä tai jostain muusta fataalista taudista. No, kyseessä ei oikeastaan ole mitenkään erityisen vahva luulo vaan enemmänkin pelko, eikä sekään mainittavan voimakkaana. Joka tapauksessa tuollaisina hetkinä — ja kieltämättä satunnaisesti muutenkin — tulee joskus mietittyä, mitä se tarkoittaisi, jos tilanne todella olisikin tuo.

Olen visualisoinut monia kertoja mielessäni sen tilanteen, kun valkotakkinen setä tai täti (visualisoinneissani tosin kai poikkeuksetta setä — selvä merkki vanhanaikaisesta patriarkaalisesta ajattelutavastani) katsoo minua vakavana ja toteaa jotakuinkin "Tilanne on nyt jokseenkin vakava, kuvien mukaan sulla on uistin päässä", ja minä vastaan koleana kaverina tyynesti kysymyksellä: "No jos nyt ennustetta mietitään, niin puhutaanko prosenteista vai aikamääreistä?" Ja sitten nyökkään viileästi kuin tylsää asiakastaan kuunteleva terapeutti, kun lääkäri vetää hihastaan 3-6 kuukauden aika-arvion ja vinkkaa, että omenapuita ei ehkä enää kannata alkaa istuttaa, ellei satu olemaan yhdysvaltalainen rotu- ja ihmisoikeusaktivisti.

Tarkennettakoon jo tässä vaiheessa, että kyseessä ei suinkaan ole mikään märkä päiväuni eikä uutinen olisi minulle millään muotoa toivottu ilosanoma. Päinvastoin, se saattaisi aiheuttaa jopa jonkinlaista harmitusta ja lievää mielipahaa. Puhtaasti teoreettiselta pohjalta olen kuitenkin pienessä mielessäni pohtinut, miten lopulta asiaan suhtautuisin.

Se on ainakin aivan selvää, että jos ajattelee tuollaista käännettä jonkin kurjuuden kiintiön ilmentymänä, sen osuminen minun kohdalleni olisi huomattavasti parempi vaihtoehto kuin jonkun ystäväni joutuminen saman harmin uhriksi. Kovaa vauhtia keskiäkäistyvässä ystäväpiirissäni viime vuosien trendi on ollut selkeästi perheytymistä suosiva. Heihin liittyvien vaihtoehtojen rinnalla mahdollisen muistokirjoitukseni päätös "suremaan jäävät pleikkari ja kuluneet sohvatyynyt" olisi varmasti hitusen lohdullisempi.

Tavallisesta narsistisesta näkökulmastani tarkasteltuna tuollaista käännettä ei voisi pitää myöskään erityisen epäreiluna. Maantieteellisesti jo pelkkä syntymäni oli lottovoitto, lisäksi minua on paiskattu erityisen mahtavalla lähipiirillä niin sukulaisten kuin ystävien muodossa. Lapsuutenikin oli kuin suoraan täydellisyyden määritelmästä: en saanut kaikkea, mitä halusin, mutta kaiken tarvitsemani varmasti sain. Suotuisat tuulet ovat puhaltaneet purjeisiini lopulta niin sivistyksen kuin elannon hankinnassa eikä nälkä ole koskaan ollut vieraanani (paitsi hetkellisesti ennen lounasta).

Katkeruutta eivät aiheuttaisi myöskään kaikki kesken jäävät projektit ja tavoitteet — lähinnä koska minulla ei sellaisia enää ole. Diagnoosin jälkeen minusta ei ikinä voisi tulla uutta virtuoosimaista viulun ihmelasta tai maailman parasta balettitanssijaa, mutta sellaisten todennäköisyydet lienevät jo hivenen laskeneet muutenkin. Himalajan huiputkin jäisivät näkemättä, mutta toistaiseksi ihan kotimaankin lumi ja tuisku ovat riittäneet omiin tarpeisiin. Saattaisin kiteyttää asian jotakuinkin niin, etten odota tulevaisuudelta enää mitään — mutta en kiteytä, koska se kuulostaa varsin masentavalta.

Viimeksi asiaa pyöritellessäni aloin pohtia myös, mitä diagnoosin jälkeisenä aikana tekisin. Jo mainittuihin projekteihin ja tavoitteisiin liittyen pyrkisin varmaankin enemmän välttämään kaiken mukavan uuden löytämistä kuin etsimään sellaista. Sekös vasta harmittaisi, kun bongaisi jostain mitä mahtavimpia asioita ja sitten niistä nauttiminen loppuisi heti alkuunsa. Ehei, kyllä lähtö olisi paras hoitaa ihan perinteisen ja vallitsevan peruspettymyksen vallassa ilman viime hetkien korkeita ketutuspiikkejä.

Idea jonkinlaisten läksiäisten järjestämisestä olisi omalla tavallaan huvittava, mutta heti kun alan pohtia, minkälaiset kekkerit niistä käytännössä tulisi, huvittavuus alkaa olla kovin marginaalista. Muutenkin toimenpiteet liittyisivät varmaan lähinnä käytännön asioiden hoitoon. Kommunikaatiorintamalla olisi totutun hiljaista; muutamaa kiitosta lukuun ottamatta toistaiseksi sanomatta jääneet asiat ovat jääneet sanomatta hyvistä syistä eikä vallitsevaa hiljaisuutta olisi mitään tarvetta rikkoa. Mitäpä sitä turhia hyvää — tai pahaakaan — muuttamaan.

Tällainen pohdinta on lopulta helppoa, jos ehkä hitusen makaaberiakin. Oikeastihan minulla ei ole aavistustakaan, mitä tuollaisten uutisten edessä tekisin. Tämä näennäisen tyyni suhtautuminen on kyllä pyörinyt visioissani jo yli vuosikymmenen, mutta useita vuosia sitten näin unen, jossa lääkäri oikeasti antoi minulle tuollaisen diagnoosin. (Siinä ei ehkä ollut puhetta uistimesta, mutta ajan rajallisuudesta kyllä.) Se herätti — myös kirjaimellisesti, melko ahdistuneena — ajattelemaan asiaa hiukan vähemmän kliinisesti. On siis olemassa sellainenkin pieni mahdollisuus, että ei se allekirjoittaneen koleus lopulta kestäisi ihan suunnitellusti vakavan valkotakkisen edessä.

Faustilaisissa tunnelmissa

Jokin aika sitten päädyin pohtimaan sellaista fiktiivistä skenaariota, että minulle tarjottaisiin seuraavaa sopimusta: koko loppuelämäni ajan saisin kenet tahansa koko maailmassa harrastamaan seksiä kanssani niin halutessani, mutta toisaalta kukaan ei ikinä tulisi rakastamaan minua (siis romanttisessa mielessä — lähisukulaisten, lemmikkien ja mielikuvitusystävien platoninen rakkaus olisi sitten erikseen). Pohdin, haluaisinko suostua tuollaiseen sopimukseen, jos joku sarvipää sellaista joskus keskiyöllä tienhaarassa tarjoaisi. Ehkä melko hämmentävästikin päättäminen osoittautui jokseenkin hankalaksi. Ikuisena optimistina ja vaaleanpunaista huttua jatkuvasti maailmassa näkevänä romantikkona toki koin, että tuomio ikuiseen rakkaudettomuuteen ei nyt varsinaisesti kuulosta erityisen houkuttelevalta. Toisaalta en tiedä, ehtisikö siinä melankoliassa pahemmin velloa tai tuntuisiko se missään, jos sormiaan napsauttamalla saisi aina uutta aktiviteettia, johon keskittyä ja hukuttaa murheensa. Ja jos suoraan sanotaan, niin olisihan tuo kuitenkin aika selkeä parannus nykytilanteeseen.

Mahdollista vastausta tuohon pohtiessani aloin miettiä, miten se suhtautuisi jokseenkin vastakkaiseen tarjoukseen: koko loppuelämäni ajan saisin kenet tahansa koko maailmassa — saaden vaihtaa henkilöä koska tahansa — rakastamaan minua, mutta patjoilla painimiselle saisin heittää hyvästit koko loppuelon ajaksi. Rehellisesti sanottuna koko tämä toinen vaihtoehto oikeastaan lähti ajatuksesta, että mahdollisista huonoista puolistaan huolimatta ensimmäinen sopimusvaihtoehto olisi kuitenkin parempi kuin tämä. Tällaisesta ajattelusta tuli lähes huono omatunto, mutta toisaalta en tiedä, kuinka paljon tuollainen rakkaus ilman kokonaisvaltaista fyysisyyttä — romanttisenakaan — eroaisi hyvästä ystävyydestä tai aiemmin mainituista platonisista lajikumppaneistaan. Mutta onhan tuollaisessa varauksettomassa ja ehdottomassa rakkaudessa toisaalta oma houkuttelevuutensa ja sellainen olisi varmaan aika tehokas majakka ja kiinnepiste elämän hurrikaaneissa ja tsunameissa. Ja jos suoraan sanotaan, niin olisihan tuo kuitenkin aika selkeä parannus nykytilanteeseen.

Näitä vaihtoehtoja vertaillessani lähdin aluksi ajatuksesta, että jompikumpi olisi pakko valita. Sitten päätin kuitenkin olla innovatiivinen, ajatella pehmustetun kopin ulkopuolella ja ottaa mukaan tavallaan kolmannenkin vaihtoehdon: molempien esitettyjen sopimusten tyrmäämisen ja elämisen jatkamisen normimaailmassa nykyisellään, eli oikeastaan koko valinnan tekemättä jättämisen. Tässä vaihtoehdossa mikään ei olisi taattua vaan omasta aktiivisuudesta ja tuurista riippuen kakku voisi jäädä sekä säästämättä että syömättä. Toisaalta kaikkeen olisi myös mahdollisuus, eli mitään kokemusta ei olisi suljettu varmasti pois ja niiden kokeminen samaan aikaankin olisi (ainakin teoreettinen) vaihtoehto. Elämä ei myöskään olisi aina niin tylsän ennalta-arvattavaa kuin muissa vaihtoehdoissa. Ja jos suoraan sanotaan, niin olisihan tuo kuitenkin aika selkeä parannus nyk... eiku.

Todellisuuden ja maailmankaikkeuden mielikuvituksettomat rajat ovat sitoneet minut melko tukevasti kolmanteen vaihtoehtoon, joten oikeasti minun ei tarvitse tehdä minkäänlaista valintaa, mikä on ehkä helpotuskin. Toisaalta jos tuollaiseen valintaan todella olisi mahdollisuus, en edelleenkään ole varma, valitsisinko lopulta vaihtoehdoista viimeksi mainittua.

Jack in the Friend Box

Aluksi pieni lainaus (jonka alusta olen jättänyt tylsemmän osuuden pois ja keskittynyt ilmaisullisesti huvittavampaan loppuosaan):

"This is roughly the equivalent for the guy of going to a job interview and the company saying, You have a great resume, you have all the qualifications we are looking for, but we're not going to hire you. We will, however, use your resume as the basis for comparison for all other applicants. But, we're going to hire somebody who is far less qualified and is probably an alcoholic. And if he doesn't work out, we'll hire somebody else, but still not you. In fact, we will never hire you. But we will call you from time to time to complain about the person that we hired."

(lähde: anonyymiksi jäänyt nettiälykkö)

Luonnollisestikaan varsinainen aihe ei liity mitenkään työelämään vaan huomattavasti ikävämpään ja koukeroisempaan viidakkoon, ihmissuhteisiin. Kyse on tutkijoita, poliitikkoja ja marjanpoimijoita kautta maailman vuosisatoja kutkuttaneesta ilmiöstä nimeltä "miespuolinen paras kaveri".

Aiheesta on nillitetty netin monessakin nurkassa nimettömyyden suojista ja vahvan naisvihan vallassa jo ihan riittämiin, ja itse turvottaisin mielelläni omaa ylemmyydentuntoani nousemalla moisen yläpuolelle ja jättämällä vinkumisen väliin. Toisaalta kun tuollainen teoria ei seiso enää (pelkästään) oman katkeruuden tukevalla perustalla vaan sitä huutaa vasten kasvoja jo naispuolinen hyvä ystäväkin (jos ehkä toinenkin), lienee syytä jo huolestua ja olankohautusten sijasta käännellä muutama itsetutkiskelun kivi.

Satuimme kyseisen ystävän kanssa juttelemaan suhteisiin liittyvistä asioista taannoin yhteisellä kotimatkalla, ja hämmästyksekseni hän totesi minulle teidemme erotessa, että hän koki vasta tuon keskustelun jälkeen oppineensa tuntemaan minut oikeasti. Tuollainen kommentti oli aika pysäyttävä, kun olimme ennen tuota kuitenkin olleet tekemisissä 4-5 vuotta, vieläpä ihan vapaa-ajalla (vrt. työelämässä, jossa toisen tunteminen saattaa hyvinkin olla pinnallista, vaikka istuttaisiin vierekkäisissä orjakuutioissa muutama vuosikymmen).

Seuraavana päivänä sama ystävä retuutti minut pitkälle kävelylenkille, jolla hän luennoi minulle lukemastaan teoriasta naisten¹ ajattelutapaan liittyen. Sen perimmäinen ajatus on, että naisilla on kaksi laatikkoa², joihin he sijoittavat miehet³: ystävät ja ns. potentiaaliset tapaukset. Ystäväni ryöpytti minua lähes kiihtyneessä tilassa siitä, että aina naisia tavatessani sijoitan itseni niin nopeasti ja tukevasti ystävälaatikkoon, että sieltä on hyvin vaikea enää nousta pois. Eli lyhyesti sanottuna pilaan mahdollisuuteni jo jotakuinkin lähtötelineissä. (Mitenkään tietenkään vähättelemättä sitä — vähäpätöistä ja yhdentekevää seikkaa — että jos naiset pitävät minua hyvänä ja luotettavana ystävänä, on sekin melkoinen kunnianosoitus ja imartelevaa. Sitä paitsi ehdottomasti suurin osa tällaisista ystävyyksistä on nimenomaan ystävyyksiä ihan molemminpuolisesta tahdosta.)

Kieltämättä tunnistan tuon kuvauksen itsessäni aika hyvin. Tässä vaiheessa miehisen nettikirjoittajan kai pitäisi syyttää naisia maailmanlaajuisesta salaliitosta ja valittaa, että he kaikki haluavat mieluummin alkoholisoituneen ja väkivaltaisen — mutta "jännittävän" — kuin tunnollisen ja kiltin miehen. Minusta tuo on kuitenkin ihan tuubaa⁴. Itse epäilen ainakin olevani vain sen verran varovainen lähestymisissäni, että mieluiten tutustun ihmisiin ensin varsin viattomasti ennen kuin tiedän, olenko edes itse kiinnostunut. Ongelma lienee se, että päädyttyäni jonkinlaiseen johtopäätökseen olen jo käytökselläni ottanut otsaani sen harmittoman harmaan hiirulaisen polttomerkin.

Ehkäpä paras tapa saada jonkinlaista muutosta aikaan ei siis ole muuttua misogyyniseksi limanuljaskaksi vaan ottaa jo ensikontakti sillä asenteella, että voi kiinnostua toisesta osapuolesta enemmänkin; jos niin ei käykään, kohteelle mahdollisesti annettua signaalia ei ehkä ole tulkittukaan heti kosinnaksi eikä katastrofi ole väistämätön.

¹En osaa ollenkaan sanoa, pitääkö teoria paikkaansa vain joidenkin naisten osalta tai ylipäätään lainkaan, tai koskeeko se myös yhtä lailla miehiä.
²Itse asiassa teoria puhuu kai tikkaista, joilla voidaan liikkua ylös ja alas. Laatikoista puhuminen kuitenkin yksinkertaistaa asiaa.
³En myöskään tiedä, koskeeko tämä myös naisten välisiä suhteita.
⁴Pohdin tässä juuri kuumeisesti, onko juuri tällaisen kommentin kirjoittaminen vain ahtautumista sinne hyvien ja kilttien tyyppien koppiin.

Ja se tulee joka kevät

Niin on koittanut taas se aika vuodesta, kun lumihanget väistyvät ja paljastavat altaan harmaat kadut, syksyllä pitkin pientareita viskotut jätteet ja talven pimeydessä kadonneet ihmiskalmot. Pienet siivekkäät mylvivät puiden oksilla ja nurmikoista puskee ylös jos jonkinlaista rikkaruohoa. Pakkanen ei pureudu luihin enää ehkä ihan joka päivä ja räntäsateen takaa pilkottaa hetkittäin kajastus muuallakin kuin ydinvoimaloiden välittömässä läheisyydessä.

Kevät saa kuitenkin — tässä yhteydessä nimettömäksi jätettävän — tavisreppanan päässä aikaan myös muita reaktioita kuin tarpeen kuvailla sääilmiöitä aneemisella maalailulla. On vaikea sanoa, onko kyseessä ahdistava havahtuminen ajan nopeaan kulumiseen, valon lisääntymisen aiheuttama luonnollinen (tai epäluonnollinen) hormonien eritys vai jonkinlainen suorituspaine, kun kesä on oven takana ja sitten pitäisi taas kaikilla olla ihan mahtavan kivaa kellon ympäri (toisin kuin talvella, jolloin on lupa maata sängyn alla säkkiin kääriytyneenä ja koeponnistaa telepaattisia kykyjään siellä asustelevien villakoirien kanssa). Samanlaiset oireet saattavat olla toki läsnä muulloinkin, mutta vuosien myötä yhä suuremmalla varmuudella ne yltyvät täyteen pauhuunsa alkukeväästä ja jatkuvat kiinalaisen vesikidutuksen hengessä pitkälle syksyyn.

Taudinkuva toistuu aina pitkälti samanlaisena. Pitkin päivää on ihmispolon läheisenä seurana levottomuus, joka ei keskitä läsnäoloaan jalkoihin vaan korvalehtien väliseen tippaleipään ja surkastuneeseen, tuskin havaittavaan selkärankaan. Kupolia kuormittavat ajatukset ovat ehkä lukumäärällä mitattuna vähäisiä, mutta sitäkin sinnikkäämpiä — ja valtaosin hävyttömiä. Oireita voi teeskennellä välttävänsä pitämällä itsensä kiireisenä muiden asioiden parissa, mutta etenkin väsyneenä tällaiset puolivillaiset yritykset päättyvät karvaaseen tappioon ennen kuin uhri ehtii kissaa sanoa.

Päiväuniltaan herätetty alitajunnan päivystävä dosentti epäilee ilmiön syyksi tietynlaista jatkuvaa ja/tai toistuvaa puutostilaa, jota ei vitamiininapeilla paranneta. Jokseenkin keinotekoisena lohtuna hän kuitenkin vihjailee, että jonkinlainen parannuskeino olisi olemassa; kliinisissä testeissä oireiden on huomattu tilapäisesti vähenevän tai jopa poistuvan kokonaan varsin luonnollisiin hoitokeinoihin turvauduttaessa. Ikävänä lieveilmiönä oireet tosin palaavat hoidon loppuessa entistä voimakkaampina, ikään kuin ne olisivat keränneet voimiaan hoitojakson aikana. Ajan myötä oireiden vakavuus laskee kuitenkin normaalille tasolle, joka tosin itsessään vaikuttaisi nousevan hiukan iän myötä.

Tavalliset kuolaavaiset ovat tiettävästi joskus yrittäneet hoitaa oireita myös kotikonstein, esimerkiksi foliopipoansa kiristämällä, mutta dosentin mielestä tällaisten keinojen tehosta ei ole olemassa luotettavaa näyttöä. Hän neuvookin pitäytymään perinteissä ja vetämään päähän vain naulan ja pitkät kalsarit.

Syksyä odotellessa.