Kirjoitussuonen ollessa melko lailla tukossa ilmeisesti tukevan henkisen suola- ja rasvaravinnon takia ajattelin turvautua helppoon ratkaisuun ja jaaritella jotain kuluneen vuoden tapahtumista. Tämänkin ilon sain itseltäni pilattua, kun tajusin, että mitään tapahtumia ei jaariteltavaksi ole.
Samalla tajusin, että enhän minä blogilla tee yhtään mitään. Voisin toki kirjoittaa taas yhden postauksen niistä yhdestä tai kahdesta kestoaiheesta, joita aina käsittelen, mutta lienee tyylikkäämpää päästää irti koko blogin kantavasta "kirjoitus kerran kuussa" -teemasta ja väkisin kirjoittamisesta. Voin palata rikospaikalle sitten erikseen, jos joskus jotain järkevää sanottavaa tulee. En varsinaisesti odota, että tulisi.
Tässä teille lopuksi hellyyttävä kissavideo. (Tosin ilman kissoja tai hellyyttävyyttä.)
(U2: New Year's Day)
1. tammikuuta 2013
1. joulukuuta 2012
Karma Chameleon
Minulla on ollut sekä töissä että yksityiselämässäni varsin selkeä ja yksinkertainen periaate: haluan pystyä olemaan ylpeä itsestäni ja tekemisistäni. Täydellisyyttä ei tässäkään asiassa voine ikinä saavuttaa, mutta voi sitä kuitenkin tavoitella.
Työelämässä tämä asenne on tuottanut jossain määrin hedelmää. Hetkittäin pohdiskelen kyllä työni mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä, mutta jonkinlaista menestymistä ja kiitostakin olen osakseni saanut. Voisin siis väittää, että ammattiylpeydestä kiinni pitäminen on tuottanut onnistumisia.
Yksityiselämässä samainen asenne alkaa puolestaan osoittautua aivan Saatanan huonoksi ideaksi. Mistään katastrofista en toki puhuisi — vaikka jokseenkin draamaan taipuvainen olenkin — mutta hiljalleen olen taipunut sellaiseen päätelmään, että niin sanottuun kunnollisuuteen tai jopa jalouteen pyrkiminen on kohdallani aika pahasti ristiriidassa onnellisuuteni kanssa.
Oma vikanihan tämä ei missään nimessä ole, eikä valitettavasti kenenkään muunkaan, joten ongelmasta ei selvitä hirttämällä syyllinen aamunkoitteessa. Minä syytän tästä (jälleen kerran) koko maailmaa. Olisiko muka liikaa vaadittu, että se toimisi niin kuin Jane Austenin romaaneissa?
Olisi melko omahyväistä väittää todella käyttäytyvänsä kuin herra Darcy tai eversti Brandon, mutta vaikka siihen pystyisikin, uskoisin tien nousevan pystyyn aika nopeasti. Vaikka Austenin kirjoissa nämä herrat implisiittisesti tai jopa eksplisiittisesti juurrutetaan aika tukevasti ns. hyvien puolelle, olen myös useasti kuullut, että tuollaiset hahmot ovat lopulta varsin tylsiä. Eikä tylsyys kovinkaan usein ole ihmisten toivelistalla korkealla, kun he etsivät seuraa (hetkellistä tai pysyvämpää).
Tämä liittynee aika suoraan vain kaveriksi leimautumiseen, josta olen uskoakseni nillittänyt tarpeeksi jo aiemmin. Mutta nyt minua riipii ja samanaikaisesti kiehtoo lähinnä takertumiseni joihinkin toimintatapoihin, joiden epäilen pidättelevän minua etäällä onnellisuudesta. Sillä jos vaikka tipahdankin käytökseni perusteella tukevasti naisten kaverilaatikkoon, miksi en sitten muuta käytöstäni (omalla vintilläni toistuvasta uhoamisesta huolimatta), jos asian kuvittelen tiedostavani?
Voisin aina väittää, että käytös puskee läpi tikapuuhermostostani enkä yksinkertaisesti voi sille mitään, mutta siihen en kyllä tunnusta uskovani. Ehkä kuvittelen saavani jaloutta tihkuvalla Mr. Darcy -imagolla lopulta enemmän positiivista palautetta kuin mitä saisin parisuhdetaidoillani? Tai ehkä alitajuisesti olen niin laitostunut ja kiintynyt näennäiseen itsenäisyyteeni, että sisäisen muutosvastarinnan musertamana tavoittelen mieluummin ystävyyttä ja arvostusta kuin syvempiä kontakteja? Tai kenties olen kyynistynyt ja jossain syvällä sisimmässäni naisia vihaava luolamies, jota eivät mokomat heitukat kiinnosta?
On myös hyvin mahdollista, että kuvittelemallani kunnollisuudella ja luontaisen herttaisella ritarillisuudellani ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä. Ehkä käytän sitä vain tekosyynä peittääkseni pelkuruuttani tehdä asioille mitään. Tai ehkä moisella imagolla niittäisikin menestystä, mutta olen sellaisen saavuttamisesta kauempana kuin kuvittelen ja minua pidetäänkin yläluokan kyldyreilleissä piireissä vain pöytälamppuun rinnastuvana taviksena.
Elämä on yhtä mysteeriä.
Työelämässä tämä asenne on tuottanut jossain määrin hedelmää. Hetkittäin pohdiskelen kyllä työni mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä, mutta jonkinlaista menestymistä ja kiitostakin olen osakseni saanut. Voisin siis väittää, että ammattiylpeydestä kiinni pitäminen on tuottanut onnistumisia.
Yksityiselämässä samainen asenne alkaa puolestaan osoittautua aivan Saatanan huonoksi ideaksi. Mistään katastrofista en toki puhuisi — vaikka jokseenkin draamaan taipuvainen olenkin — mutta hiljalleen olen taipunut sellaiseen päätelmään, että niin sanottuun kunnollisuuteen tai jopa jalouteen pyrkiminen on kohdallani aika pahasti ristiriidassa onnellisuuteni kanssa.
Oma vikanihan tämä ei missään nimessä ole, eikä valitettavasti kenenkään muunkaan, joten ongelmasta ei selvitä hirttämällä syyllinen aamunkoitteessa. Minä syytän tästä (jälleen kerran) koko maailmaa. Olisiko muka liikaa vaadittu, että se toimisi niin kuin Jane Austenin romaaneissa?
Olisi melko omahyväistä väittää todella käyttäytyvänsä kuin herra Darcy tai eversti Brandon, mutta vaikka siihen pystyisikin, uskoisin tien nousevan pystyyn aika nopeasti. Vaikka Austenin kirjoissa nämä herrat implisiittisesti tai jopa eksplisiittisesti juurrutetaan aika tukevasti ns. hyvien puolelle, olen myös useasti kuullut, että tuollaiset hahmot ovat lopulta varsin tylsiä. Eikä tylsyys kovinkaan usein ole ihmisten toivelistalla korkealla, kun he etsivät seuraa (hetkellistä tai pysyvämpää).
Tämä liittynee aika suoraan vain kaveriksi leimautumiseen, josta olen uskoakseni nillittänyt tarpeeksi jo aiemmin. Mutta nyt minua riipii ja samanaikaisesti kiehtoo lähinnä takertumiseni joihinkin toimintatapoihin, joiden epäilen pidättelevän minua etäällä onnellisuudesta. Sillä jos vaikka tipahdankin käytökseni perusteella tukevasti naisten kaverilaatikkoon, miksi en sitten muuta käytöstäni (omalla vintilläni toistuvasta uhoamisesta huolimatta), jos asian kuvittelen tiedostavani?
Voisin aina väittää, että käytös puskee läpi tikapuuhermostostani enkä yksinkertaisesti voi sille mitään, mutta siihen en kyllä tunnusta uskovani. Ehkä kuvittelen saavani jaloutta tihkuvalla Mr. Darcy -imagolla lopulta enemmän positiivista palautetta kuin mitä saisin parisuhdetaidoillani? Tai ehkä alitajuisesti olen niin laitostunut ja kiintynyt näennäiseen itsenäisyyteeni, että sisäisen muutosvastarinnan musertamana tavoittelen mieluummin ystävyyttä ja arvostusta kuin syvempiä kontakteja? Tai kenties olen kyynistynyt ja jossain syvällä sisimmässäni naisia vihaava luolamies, jota eivät mokomat heitukat kiinnosta?
On myös hyvin mahdollista, että kuvittelemallani kunnollisuudella ja luontaisen herttaisella ritarillisuudellani ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä. Ehkä käytän sitä vain tekosyynä peittääkseni pelkuruuttani tehdä asioille mitään. Tai ehkä moisella imagolla niittäisikin menestystä, mutta olen sellaisen saavuttamisesta kauempana kuin kuvittelen ja minua pidetäänkin yläluokan kyldyreilleissä piireissä vain pöytälamppuun rinnastuvana taviksena.
Elämä on yhtä mysteeriä.
1. marraskuuta 2012
A Dirty Mind Is a Terrible Thing to Waste
Olen joskus pohtinut, mitä toivoisin, jos hieroisin tinnerikanisterin kylkeä ja esille sattuisi putkahtamaan yhden toivomuksen täyttävä henki tai keijukainen tai ilkeä kuningatar tai mikä ammattikunta nyt ikinä niitä toivomuksia myöntääkään. Ymmärtääkseni henkiolentojen käsikirja käskee moisia otuksia iskemään lujaa ja alas, jos onnekas toivomuksen esittäjä näsäviisastelee pyytämällä esimerkiksi loputtomasti uusia toivomuksia, joten jätän sellaiset väännökset sikseen jo telineissä.
Vaikka materialistinen ja itsekäs sika olenkin, kuningas Midas kokeili jo toivetta mammonakategoriasta eikä tulos jäänyt aikakirjoihin varsinaisesti huikeana onnistumisena. Uskoakseni toivomusten toivelistalla näkymättömyys on myös hyvin korkealla, minkä voin kyllä ymmärtää — kukapa nyt ei haluaisi päästä livahtamaan ilmaiseksi vaikkapa leffateatteriin, puhumattakaan pistäytymisestä pankin holvissa tai taloyhtiön vastakkaisen sukupuolen lenkkisaunavuorolla. Kyvystä voi tosin aiheutua ikäviä ongelmiakin, vaikka sitä voisi hallita mielensä mukaan. (Katsokaa vaikka X-Filesin jakso Je Souhaite.) Enkä tiedä, olisivatko moiset edut lopulta edes tavoittelemisen arvoisia ainakaan pitkällä aikavälillä.
Noita enemmän minua kiehtoisi kyky lukea toisten ihmisten ajatuksia, mikä sekin on varmaan aika suosittu toive, kun ihmiset tällaista skenaariota silmät ymmyrkäisinä pohtivat pimeinä iltoina. En kyllä haluaisi tietää ihmisten kaikkia mielenliikkeitä, ja moinen tutkailu tuntuisi lipsuvan aika reippaasti epäeettisyydenkin puolelle. (Mikä hiertää minua huomattavasti enemmän tässä yhteydessä kuin jo mainituissa näkymättömyyden väärinkäyttötavoissa, mikä on mielenkiintoinen huomio itsetutkiskeluni kannalta.) Minua houkuttelisi hiukan rajatumpi teletappipatia. Kaipaisin jotain tapa saada selville, mitä muut — lähinnä minulle tuntemattomat — ihmiset ajattelevat minusta.
Tämä kuulostaa toki kovin suomalaiselta ja erittäin epäterveelliseltäkin ajatukselta sikäli, että muiden mielipiteillähän pitäisi oikeastaan nakata vesistöissä elelevää siivekästä ja elää tasan oman tahtonsa mukaan. Mutta käyttötapaukseni olisi itse asiassa varsin tarkasti rajattu; olisi häkellyttävän hienoa pystyä tietämään, kuinka kiinnostunut vastakkaisen sukupuolen edustaja (siis minun tapauksessani, kukin toki ajatelkoon tätä omien mieltymystensä mukaan) on minusta potentiaalisena lähemmän tuttavuuden kohteena.
Vaikka minulla todennäköisesti onkin jo sosiaalisesti uusavuttoman sääliön leima tukevasti otsassani, uskallan väittää moisen arvioinnin olevan oikeasti aika hankalaa muillekin. Jos kadulla vastaan kävelevä viehättävä neitonen vaikka vaikuttaisi hymyilevän minulle, on mahdollisia syitähän useita:
- Kyseinen prinsessa on minuun aivan lääpällään
- Hän miettii edellisiltana kuulemaansa hauskaa vitsiä irstaiden miesten kuohinnasta (joko minuun liittyen tai liittymättä)
- Olen huvittava ilmestys puolikas bratwursti taas hampaiden rakoon jääneenä
- Tilapäinen tai pysyvä mielenhäiriö (mikä saattaa esiintyä yksin tai yhdessä kohdan 1 kanssa)
- Joku muu, mikä? Käytä painokirjaimia. Yliviivaa tarpeeton. Tarkista vastauksesi ennen lähettämistä.
En tiedä, onko tämä yleisempi ongelma vai teenkö vain itse asioista näin vaikeita. Mutta suoraan sanoen ihmettelen kovasti, miten ihmiskunta on pystynyt etenemään evoluutiossa yhtä tai kahta sukupolvea pitemmälle ilman näinkin merkittävää kykyä.
(Kuvassa käytetty materiaalia Open Clip Art Librarysta.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)