Alun perin suunnittelin kirjoittavani tällä kertaa ihmisten jokseenkin oudosta ja jopa avoimen vihamielisestä suhtautumisesta toisiinsa esimerkiksi sukupuolen perusteella. Tähän innoitti muun muassa eräässä seuraamassani blogissa toistuvasti käyty keskustelu, mutta aihe käsiteltiinkin siellä sittemmin jo melko tyhjentävästi. Runsaslukuisissa kommenteissa keskustelu kuitenkin kääntyi — monen muun asian ohella — myös toiseen mieltäni viime(kin) aikoina askarruttaneeseen asiaan: siihen, miten ihminen on itse vastuussa omasta tyytyväisyydestään ja onnellisuudestaan.
Asioiden todellinen tolahan vaikuttaa teoriassa ihan itsestään selvältä, sillä kukas se kissan vitsan nuorena vääntää, ellei kissa itse? Mutta kokemuksen kimeällä rintaäänellä voin sanoa, että on se asian sisäistäminen vain Pirun hankalaa.
Paljon mieluumminhan sitä uskoisi, että työ on tylsää ja palkka huono vain rötväävien työkavereiden tai edes kieron pomon takia. Iltojen viettäminen töllöä tuijotellen vain mielikuvitusmarsu kainalossa puolestaan johtuu pelkästään naisten nirsoudesta, nirppanokkaisesta omahyväisyydestä ja muusta ylenpalttisesta julmuudesta. Kitkeränsuloista katkeruutta voi tuntea siitäkin, kuinka nykyään olisi suosittu ja kaikkien ihailema ja koko kansan rakastama kirjailijanäyttelijämuusikko, ellei jo peruskoulun alkutaipaleella luokkaa ylempänä ollut Kerttu-Ilmari olisi joka välitunnilla tullut kiskomaan kalsareita kainaloihin.
Jos nyt kuitenkin alkaa jotenkin uskoa siihen, että avaimet parempaan elämään ovat omissa räpylöissä, niin mitä lukkoja niillä pitäisi ruveta aukomaan ja miten päästä vauhtiin? Kysymys lienee siitä, mitä näkee peiliin katsoessaan ja mitä siellä haluaisi nähdä. Motivaatiota asioiden jonkinlaiseen parantamiseen löytyy varmaan sitä enemmän, mitä enemmän kokee asioiden olevan pielessä. Toisaalta tämä saa miettimään, missä vaiheessa tuollainen motivoiva tyytymättömyys menee överiksi ja heilahtaa hulppeasti passivoivan toivottomuuden ja itsesäälin puolelle — vaikka sellaiset toki allekirjoittaneelle ovatkin tyystin vieraita. Jos sitä peilikuvaansa katsoessa tekee heti mieli heittää vasara ja saha kaivoon kirveen seuraksi, ei varmaan kovin kummoista muutosta (ainakaan parempaan) kannata odottaa.
Uskoisin myös, että ison ja pysyvän parannuksen aikaansaamiseksi pitänee muutos ottaa vakavasti ja sille omistautua ihan kunnolla. Ehkä pienestä pintaremontistakin on hyötyä, mutta kyllähän kunnon saneerauksessa pitää pari seinää kaataa mennessään. Toisaalta jos keskittyy kokonaisvaltaisesti ja kellon ympäri vain siihen muutoksen tekemiseen, saattanee koko elämä heilahtaa suorittamisen puolelle, mikä ei taas yleensä ole ihan se haettu lopputulos.
Kaikista oleellisinta lienee sitä tavoitetilaa miettiessä pysähtyä pohtimaan, mitä haluaa ja etenkin miksi. Vaikka kuinka tekisi muutoksen ihan omin voimin, ei sillä ehkä ole väliä, jos tavoitetila on saada muilta ihmisiltä mahdollisimman paljon ihailua ja huomiota. Kun ihailijat tai heidän ihanteensa muuttuvat, saattaa se vaivalla hankittu maallinen glooria kadota kuin tuhka munista tuuleen. Tuolloin oman onnen häviämisestä voi päätyä jälleen (virheellisesti) syyttämään muita.
Ehkä onnellisuutensa suhteen kannattaisi siis olla mahdollisimman — tai täysin — omavarainen ja muista riippumaton. Teoriassa tuo kuulostaa jopa melkoisen hienolta, mutta käytännössä se tarkoittaisi ehkä vapaaehtoista psyko- tai sosiopatiaa.
Ei ole helppoa elämä eikä etenkään sen muuttaminen.
Päivitys: Näemmä tästäkin aiheesta ehdittiin kirjoittaa viisaita sanoja ennen tätä. (En niinkään välitä tuosta nörttiterminologiasta, mutta yhdyn täysin kirjoituksen punaiseen lankaan.)
