Joskus tavallisen kausiflunssan tai nuhan kourissa tulee tuskailtua tukalaa oloaan ja pohdittua, että nyt viimeistään tällä kerralla kyse on aivan varmasti pitkälle edenneestä malariasyfiliksestä tai jostain muusta fataalista taudista. No, kyseessä ei oikeastaan ole mitenkään erityisen vahva luulo vaan enemmänkin pelko, eikä sekään mainittavan voimakkaana. Joka tapauksessa tuollaisina hetkinä — ja kieltämättä satunnaisesti muutenkin — tulee joskus mietittyä, mitä se tarkoittaisi, jos tilanne todella olisikin tuo.
Olen visualisoinut monia kertoja mielessäni sen tilanteen, kun valkotakkinen setä tai täti (visualisoinneissani tosin kai poikkeuksetta setä — selvä merkki vanhanaikaisesta patriarkaalisesta ajattelutavastani) katsoo minua vakavana ja toteaa jotakuinkin "Tilanne on nyt jokseenkin vakava, kuvien mukaan sulla on uistin päässä", ja minä vastaan koleana kaverina tyynesti kysymyksellä: "No jos nyt ennustetta mietitään, niin puhutaanko prosenteista vai aikamääreistä?" Ja sitten nyökkään viileästi kuin tylsää asiakastaan kuunteleva terapeutti, kun lääkäri vetää hihastaan 3-6 kuukauden aika-arvion ja vinkkaa, että omenapuita ei ehkä enää kannata alkaa istuttaa, ellei satu olemaan yhdysvaltalainen rotu- ja ihmisoikeusaktivisti.
Tarkennettakoon jo tässä vaiheessa, että kyseessä ei suinkaan ole mikään märkä päiväuni eikä uutinen olisi minulle millään muotoa toivottu ilosanoma. Päinvastoin, se saattaisi aiheuttaa jopa jonkinlaista harmitusta ja lievää mielipahaa. Puhtaasti teoreettiselta pohjalta olen kuitenkin pienessä mielessäni pohtinut, miten lopulta asiaan suhtautuisin.
Se on ainakin aivan selvää, että jos ajattelee tuollaista käännettä jonkin kurjuuden kiintiön ilmentymänä, sen osuminen minun kohdalleni olisi huomattavasti parempi vaihtoehto kuin jonkun ystäväni joutuminen saman harmin uhriksi. Kovaa vauhtia keskiäkäistyvässä ystäväpiirissäni viime vuosien trendi on ollut selkeästi perheytymistä suosiva. Heihin liittyvien vaihtoehtojen rinnalla mahdollisen muistokirjoitukseni päätös "suremaan jäävät pleikkari ja kuluneet sohvatyynyt" olisi varmasti hitusen lohdullisempi.
Tavallisesta narsistisesta näkökulmastani tarkasteltuna tuollaista käännettä ei voisi pitää myöskään erityisen epäreiluna. Maantieteellisesti jo pelkkä syntymäni oli lottovoitto, lisäksi minua on paiskattu erityisen mahtavalla lähipiirillä niin sukulaisten kuin ystävien muodossa. Lapsuutenikin oli kuin suoraan täydellisyyden määritelmästä: en saanut kaikkea, mitä halusin, mutta kaiken tarvitsemani varmasti sain. Suotuisat tuulet ovat puhaltaneet purjeisiini lopulta niin sivistyksen kuin elannon hankinnassa eikä nälkä ole koskaan ollut vieraanani (paitsi hetkellisesti ennen lounasta).
Katkeruutta eivät aiheuttaisi myöskään kaikki kesken jäävät projektit ja tavoitteet — lähinnä koska minulla ei sellaisia enää ole. Diagnoosin jälkeen minusta ei ikinä voisi tulla uutta virtuoosimaista viulun ihmelasta tai maailman parasta balettitanssijaa, mutta sellaisten todennäköisyydet lienevät jo hivenen laskeneet muutenkin. Himalajan huiputkin jäisivät näkemättä, mutta toistaiseksi ihan kotimaankin lumi ja tuisku ovat riittäneet omiin tarpeisiin. Saattaisin kiteyttää asian jotakuinkin niin, etten odota tulevaisuudelta enää mitään — mutta en kiteytä, koska se kuulostaa varsin masentavalta.
Viimeksi asiaa pyöritellessäni aloin pohtia myös, mitä diagnoosin jälkeisenä aikana tekisin. Jo mainittuihin projekteihin ja tavoitteisiin liittyen pyrkisin varmaankin enemmän välttämään kaiken mukavan uuden löytämistä kuin etsimään sellaista. Sekös vasta harmittaisi, kun bongaisi jostain mitä mahtavimpia asioita ja sitten niistä nauttiminen loppuisi heti alkuunsa. Ehei, kyllä lähtö olisi paras hoitaa ihan perinteisen ja vallitsevan peruspettymyksen vallassa ilman viime hetkien korkeita ketutuspiikkejä.
Idea jonkinlaisten läksiäisten järjestämisestä olisi omalla tavallaan huvittava, mutta heti kun alan pohtia, minkälaiset kekkerit niistä käytännössä tulisi, huvittavuus alkaa olla kovin marginaalista. Muutenkin toimenpiteet liittyisivät varmaan lähinnä käytännön asioiden hoitoon. Kommunikaatiorintamalla olisi totutun hiljaista; muutamaa kiitosta lukuun ottamatta toistaiseksi sanomatta jääneet asiat ovat jääneet sanomatta hyvistä syistä eikä vallitsevaa hiljaisuutta olisi mitään tarvetta rikkoa. Mitäpä sitä turhia hyvää — tai pahaakaan — muuttamaan.
Tällainen pohdinta on lopulta helppoa, jos ehkä hitusen makaaberiakin. Oikeastihan minulla ei ole aavistustakaan, mitä tuollaisten uutisten edessä tekisin. Tämä näennäisen tyyni suhtautuminen on kyllä pyörinyt visioissani jo yli vuosikymmenen, mutta useita vuosia sitten näin unen, jossa lääkäri oikeasti antoi minulle tuollaisen diagnoosin. (Siinä ei ehkä ollut puhetta uistimesta, mutta ajan rajallisuudesta kyllä.) Se herätti — myös kirjaimellisesti, melko ahdistuneena — ajattelemaan asiaa hiukan vähemmän kliinisesti. On siis olemassa sellainenkin pieni mahdollisuus, että ei se allekirjoittaneen koleus lopulta kestäisi ihan suunnitellusti vakavan valkotakkisen edessä.
