Ja se tulee joka kevät

Niin on koittanut taas se aika vuodesta, kun lumihanget väistyvät ja paljastavat altaan harmaat kadut, syksyllä pitkin pientareita viskotut jätteet ja talven pimeydessä kadonneet ihmiskalmot. Pienet siivekkäät mylvivät puiden oksilla ja nurmikoista puskee ylös jos jonkinlaista rikkaruohoa. Pakkanen ei pureudu luihin enää ehkä ihan joka päivä ja räntäsateen takaa pilkottaa hetkittäin kajastus muuallakin kuin ydinvoimaloiden välittömässä läheisyydessä.

Kevät saa kuitenkin — tässä yhteydessä nimettömäksi jätettävän — tavisreppanan päässä aikaan myös muita reaktioita kuin tarpeen kuvailla sääilmiöitä aneemisella maalailulla. On vaikea sanoa, onko kyseessä ahdistava havahtuminen ajan nopeaan kulumiseen, valon lisääntymisen aiheuttama luonnollinen (tai epäluonnollinen) hormonien eritys vai jonkinlainen suorituspaine, kun kesä on oven takana ja sitten pitäisi taas kaikilla olla ihan mahtavan kivaa kellon ympäri (toisin kuin talvella, jolloin on lupa maata sängyn alla säkkiin kääriytyneenä ja koeponnistaa telepaattisia kykyjään siellä asustelevien villakoirien kanssa). Samanlaiset oireet saattavat olla toki läsnä muulloinkin, mutta vuosien myötä yhä suuremmalla varmuudella ne yltyvät täyteen pauhuunsa alkukeväästä ja jatkuvat kiinalaisen vesikidutuksen hengessä pitkälle syksyyn.

Taudinkuva toistuu aina pitkälti samanlaisena. Pitkin päivää on ihmispolon läheisenä seurana levottomuus, joka ei keskitä läsnäoloaan jalkoihin vaan korvalehtien väliseen tippaleipään ja surkastuneeseen, tuskin havaittavaan selkärankaan. Kupolia kuormittavat ajatukset ovat ehkä lukumäärällä mitattuna vähäisiä, mutta sitäkin sinnikkäämpiä — ja valtaosin hävyttömiä. Oireita voi teeskennellä välttävänsä pitämällä itsensä kiireisenä muiden asioiden parissa, mutta etenkin väsyneenä tällaiset puolivillaiset yritykset päättyvät karvaaseen tappioon ennen kuin uhri ehtii kissaa sanoa.

Päiväuniltaan herätetty alitajunnan päivystävä dosentti epäilee ilmiön syyksi tietynlaista jatkuvaa ja/tai toistuvaa puutostilaa, jota ei vitamiininapeilla paranneta. Jokseenkin keinotekoisena lohtuna hän kuitenkin vihjailee, että jonkinlainen parannuskeino olisi olemassa; kliinisissä testeissä oireiden on huomattu tilapäisesti vähenevän tai jopa poistuvan kokonaan varsin luonnollisiin hoitokeinoihin turvauduttaessa. Ikävänä lieveilmiönä oireet tosin palaavat hoidon loppuessa entistä voimakkaampina, ikään kuin ne olisivat keränneet voimiaan hoitojakson aikana. Ajan myötä oireiden vakavuus laskee kuitenkin normaalille tasolle, joka tosin itsessään vaikuttaisi nousevan hiukan iän myötä.

Tavalliset kuolaavaiset ovat tiettävästi joskus yrittäneet hoitaa oireita myös kotikonstein, esimerkiksi foliopipoansa kiristämällä, mutta dosentin mielestä tällaisten keinojen tehosta ei ole olemassa luotettavaa näyttöä. Hän neuvookin pitäytymään perinteissä ja vetämään päähän vain naulan ja pitkät kalsarit.

Syksyä odotellessa.