Olen joskus pohtinut, mitä toivoisin, jos hieroisin tinnerikanisterin kylkeä ja esille sattuisi putkahtamaan yhden toivomuksen täyttävä henki tai keijukainen tai ilkeä kuningatar tai mikä ammattikunta nyt ikinä niitä toivomuksia myöntääkään. Ymmärtääkseni henkiolentojen käsikirja käskee moisia otuksia iskemään lujaa ja alas, jos onnekas toivomuksen esittäjä näsäviisastelee pyytämällä esimerkiksi loputtomasti uusia toivomuksia, joten jätän sellaiset väännökset sikseen jo telineissä.
Vaikka materialistinen ja itsekäs sika olenkin, kuningas Midas kokeili jo toivetta mammonakategoriasta eikä tulos jäänyt aikakirjoihin varsinaisesti huikeana onnistumisena. Uskoakseni toivomusten toivelistalla näkymättömyys on myös hyvin korkealla, minkä voin kyllä ymmärtää — kukapa nyt ei haluaisi päästä livahtamaan ilmaiseksi vaikkapa leffateatteriin, puhumattakaan pistäytymisestä pankin holvissa tai taloyhtiön vastakkaisen sukupuolen lenkkisaunavuorolla. Kyvystä voi tosin aiheutua ikäviä ongelmiakin, vaikka sitä voisi hallita mielensä mukaan. (Katsokaa vaikka X-Filesin jakso Je Souhaite.) Enkä tiedä, olisivatko moiset edut lopulta edes tavoittelemisen arvoisia ainakaan pitkällä aikavälillä.
Noita enemmän minua kiehtoisi kyky lukea toisten ihmisten ajatuksia, mikä sekin on varmaan aika suosittu toive, kun ihmiset tällaista skenaariota silmät ymmyrkäisinä pohtivat pimeinä iltoina. En kyllä haluaisi tietää ihmisten kaikkia mielenliikkeitä, ja moinen tutkailu tuntuisi lipsuvan aika reippaasti epäeettisyydenkin puolelle. (Mikä hiertää minua huomattavasti enemmän tässä yhteydessä kuin jo mainituissa näkymättömyyden väärinkäyttötavoissa, mikä on mielenkiintoinen huomio itsetutkiskeluni kannalta.) Minua houkuttelisi hiukan rajatumpi teletappipatia. Kaipaisin jotain tapa saada selville, mitä muut — lähinnä minulle tuntemattomat — ihmiset ajattelevat minusta.
Tämä kuulostaa toki kovin suomalaiselta ja erittäin epäterveelliseltäkin ajatukselta sikäli, että muiden mielipiteillähän pitäisi oikeastaan nakata vesistöissä elelevää siivekästä ja elää tasan oman tahtonsa mukaan. Mutta käyttötapaukseni olisi itse asiassa varsin tarkasti rajattu; olisi häkellyttävän hienoa pystyä tietämään, kuinka kiinnostunut vastakkaisen sukupuolen edustaja (siis minun tapauksessani, kukin toki ajatelkoon tätä omien mieltymystensä mukaan) on minusta potentiaalisena lähemmän tuttavuuden kohteena.
Vaikka minulla todennäköisesti onkin jo sosiaalisesti uusavuttoman sääliön leima tukevasti otsassani, uskallan väittää moisen arvioinnin olevan oikeasti aika hankalaa muillekin. Jos kadulla vastaan kävelevä viehättävä neitonen vaikka vaikuttaisi hymyilevän minulle, on mahdollisia syitähän useita:
- Kyseinen prinsessa on minuun aivan lääpällään
- Hän miettii edellisiltana kuulemaansa hauskaa vitsiä irstaiden miesten kuohinnasta (joko minuun liittyen tai liittymättä)
- Olen huvittava ilmestys puolikas bratwursti taas hampaiden rakoon jääneenä
- Tilapäinen tai pysyvä mielenhäiriö (mikä saattaa esiintyä yksin tai yhdessä kohdan 1 kanssa)
- Joku muu, mikä? Käytä painokirjaimia. Yliviivaa tarpeeton. Tarkista vastauksesi ennen lähettämistä.
En tiedä, onko tämä yleisempi ongelma vai teenkö vain itse asioista näin vaikeita. Mutta suoraan sanoen ihmettelen kovasti, miten ihmiskunta on pystynyt etenemään evoluutiossa yhtä tai kahta sukupolvea pitemmälle ilman näinkin merkittävää kykyä.
(Kuvassa käytetty materiaalia Open Clip Art Librarysta.)
Mutta sitten taas toisaalta...
VastaaPoistaItse näen tuossa kyvyssä jonkinlaisen vaaranpaikan. Minä olen ainakin aika hidas lämpenemään tyypeille, eli hyvin harvoin olen tavannut sellaisia välittömästi jalat alta pyyhkäiseviä miehiä. Jos nyt joku tyyppi, jolle voisin lämmetä hitaasti, lukee heti alkuun ajatukseni, että eipä juuri viisari värähdä, niin sittenhän se todennäköisesti tyytyy siihen eikä tuo itseään enää jatkossa tykö ja se lämpenemisprosessi tyssää siihen.
Jokusen kerran minulle on käynyt myöskin niin, että tyyppi, joka on aluksi ärsyttänyt jostain älyttömästä syystä, onkin ajan edetessä alkanut ihastuttaa. En tiedä olenko jotenkin outo (no okei, tiedän), mutta eikös se vihan ja rakkauden raja ole aika häilyväinen. Ja jos toinen tietäisi heti alkuun ne fiilikset, niin...
Toisaalta, eipä tämä pariutuminen ole sen paremmin toiminut, vaikkei kukaan ole pystynytkään ajatuksiani lukemaan (kai?) tai minä heidän. Että ehkä olet oikeassa kuitenkin, viitaten kirjoituksen viimeiseen lauseeseen.
Kieltämättä aika hyvä pointti, jonka pitkälti itse ohitin. Siis se, mitä ja kuinka lukukelpoista luettavaa siellä toisen päässä sitten lopulta olisi. Kirjoituksen kuvitus kun saattaa reaalimaailmaa ajatellen olla ehkä hivenen pelkistetty...
VastaaPoistaJos aistisin toisessa ihmisessä ärtymystä tai muuta negatiivista tunnetta itseäni kohtaan, jättäisin varmasti lähestymättä. Vaikka haluankin kaikkien pitävän itsestäni, en ole varsinaisesti niitä tyyppejä, joiden on pakko taivuttaa myös ne vastahankaisimmat vastustajat faneiksi. Poikkeuksena ehkä tapaukset, joissa uskon toisen saaneen minusta väärän käsityksen esim. jonkin väärinymmärryksen tai muun erehdyksen takia (sillä se rintoihin kiinni tarraaminen oli toki tarkoitettu ihan positiiviseksi eleeksi ja leppoisaksi keskustelun avaukseksi).
Ehkä minulla oli (räävittömyyksien lisäksi, tietysti) mielessäni jokin tuollainen ensivaikutelman luenta. Ja miksei toki vaikka pitempäänkin tuntemani ihmisen "tulkinta". Sekin olisi tullut tarpeeseen useammin kuin kerran...
Mietin asiaa myös lähinnä positiivisen alkuvaikutelman aistimisesta, että riittäisi rohkeutta lähteä yrittämään vahvistaa sitä. Toisaalta voisihan tuolla kyvyllä myös tajuta, jos joku omassa kaverilaatikossa tukevasti oleskeleva yksilö alkaisi olla vaarallisen innokas, niin ehtisi ehkä ottaa etäisyyttä ajoissa. (Ei nyt sillä, että sitä kovin usein tapahtuisi, mutta historian saatossa on ehtinyt törmätä kaikenlaiseen.)
Tiinan kommentti oli hyvä huomio. Jostain syystä ajatustenluku ei ole koskaan ollut omalla toivelistallani, vaikka olen näitä kolmen toivomuksen skenaarioita mielessäni ennenkin pyöritellyt. Toisten mieliin tunkeutumisessa on aivan liikaa riskejä, enkä välttämättä haluaisi edes tietää, mitä muut ihmiset minusta ja muustakaan ajattelevat. Tiedän itsekin ajattelevani välillä painokelvottomia ihmisistä, jotka kuitenkin ovat minulle rakkaita, joten en välttämättä haluaisi ottaa riskiä kohdata muiden ajatuksia tällaisilla hetkillä.
VastaaPoistaOikeastaan lähes alkuperäiseen tekstiin liittymättä, mulla olis sille purkin hengelle yks toive, tai ehkä se henki pitäisi näitä kahtena eri asiana mutta joka tapauksessa:
Toivoisin, että voisin elää loppuelämäni niin etten olisi koskaan väsynyt tai kipeä. Toisin sanoen en haluaisi joutua nukkumaan tai sairastamaan enää koskaan. Mitä kaikkea sitä voisikaan saada aikaan, jos vuorokaudessa olisi tosiaan 24 valvetuntia ja vielä niin, että ne saisi viettää aina täysin pirteänä ja kuosissa. Nythän se 7-8 tuntia joka päivästä kuluu muissa maailmoissa, ja jos sen päälle laskee kaikki ne väsymyksen tai muun takia puolivaloilla ajetut tunnit, niin tuolla saisi helposti yli kolmanneksen lisää "elinaikaa". Lisää vuosia en siis varsinaisesti haluaisi, mutta lisää mahdollisuuksia niihin jäljellä oleviin.
Riskinsähän tietysti on tuossakin. Onko unella jokin muu funktio puhtaan levon lisäksi, tulisko sitä hulluksi tai rappeutuisko jotenkin muuten jos ei koskaan enää olisi mahdollisuutta kääntää tietoisuutta hetkeksi nollille unen kautta? Mene ja tiedä, mutta voisin kyllä kokeilla...
Jos tuosta nyt sitten vielä se kolmas toive jäisi yli, niin voishan sitä vähän ottaa maallista mammonaa. En mä ylettömiä haluaisi mutta joku sadantonnin veikkausvoitto olis poikaa. Pääsis velattomaksi ja jäis vielä pientä pesämunaakin.
Rehellisyyden nimissä on kyllä sanottava, että en todellakaan haluaisi kenenkään pystyvän lukemaan minun ajatuksiani. Kyllä sitä sen verran rumia tulee välillä mietittyä. Mutta tuossa kuvailemassani määrin se olisi kyllä ihan ok, vaikka aiheuttaisikin ehkä lievää vaivaantumista niissä ihmisissä, joista olen (sillä hetkellä) kiinnostunut... Vaan omapahan sitten olisi asiansa, kuinka siihen suhtautuisivat.
VastaaPoistaTuo valveilla pysyminen on ollut joskus minullakin mielessä, kun aika tuntuu katoavan jonnekin. Voisi kyllä olla, että moisesta taidosta huolimatta tulisi joskus nukuttua ihan köllöttelön mukavuuden takia, mutta ainakin tuohon pirteyteen yhdistettynä tuottavuuteni varmaan kasvaisi aika merkittävästi.
Katsoin hiljattain TV:stä dokkarin ihmisistä, jotka eivät nuku lainkaan, ja se oli kyllä jotenkin aika karua katsottavaa. Joku niistä ihmisistä kertoi elävänsä vähän jatkuvassa horroksessa, mutta toisaalta eräs toinen työskenteli sairaanhoitajanakin... En oikein lopultakaan osannut päättää, uskoisinko ohjelmaa todeksi vai pitäisinkö sitä dokkarin muotoon tehtynä taidepläjäyksenä. Ja toki muistan X-Filesissa olleen joskus sellaisenkin jakson, jossa USA:n hallitus teki ilman unta selviäviä supersotilaita... Sen tarinan opetus muistaakseni oli, että nukkumatta eläminen ei tekisi lantulle kovinkaan hyvää.
Olen pohtinut myös kuolemattomuutta sikäli mukavana olotilana, että se veisi kaikenlaiset aikapaineet varmaan aika mukavasti mennessään. Samalla taitaisi kyllä mennä hiukan pointti koko elämästä, jos ajattelee nimenomaan sen rajallisuuden antavan sille erityistä arvoa, mutta harvoinpa sitä rajallisuutta osaa noin positiivisesti ajatella.
Lopulta mieleen tulee pari ehkä noita toiveitasi latistavaakin mietettä. Ensinnäkin tuo maallinen mammona tuntuu olevan jotenkin loputon toivomisen kohde, johon liittyvä nälkä tuntuu kasvavan syödessä. Vaan enpä voi kieltää, etteikö velattomuus ja muuten sujuva toimeentulo houkuttelisi vapautensa puolesta... Toinen mieleen palaava ajatus on juuri hiljattain muualla sosiaalisen mediassa hiljattain pyörinyt lainaus siitä, kuinka aikaa on kyllä riittävästi, kunhan sen käyttää oikein. En tiedä, olenko tuosta ihan samaa mieltä, mutta kyllähän se viisaalta (joskin myös kovin vaikeasti toteutettavalta) kuulostaa.